Siirry sisältöön

Metabloggaus eli mistä hyvinvointivalmentajan kuuluu kirjoittaa?

Pohdiskelin tuossa kolmisen viikkoa hiljaa mielessäni, että näin valmentajan ominaisuudessa minun pitäisi kirjoittaa aiheista ”Saako polvi mennä askelkyykyssä varpaiden yli – kyllä saa!” tai ”Näin paljon SAAT syödä, aatteleppa!”. Ja jokainen aihe päättyisi vähintään yhteen huutomerkkiin. Nämä aiheet ovat kuitenkin aika läpikaluttuja ja toisekseen, en jaksaisi niitä lukea itsekään.

Toisaalta juuri ravintoon, liikuntaan ja lepoon liittyvistä aiheista kuuluisi kirjoittaa ja jättää moni muu aihealue niiden erityisosaajille. Mutta kuka sen määrää? Lähestynpä asiaa siitä näkökulmasta, että mistä aiheista tulee keskusteltua valmennettavien asiakkaiden kanssa. Voimavalmennettavien kanssa keskustelemme noin 5% ajasta itse ohjelmoinnista. Se on ulkoistettu minulle ihan syystä: harva asiakkaistani on kiinnostunut kovin supersyvällisellä tasolla siitä, miksi jokin harjoittelun parametri – eri liikkeet, toistoalueet, sarjamäärät, erikoistekniikat ja muut – on sellainen kuin on. Ne käydään toki läpi ja kerron mitä tulevien kuukausien aikana on luvassa, mutta suurin osa ajasta keskustelut pyörivät arkisissa ja joskus filosofisissa sfääreissä.

Esimerkiksi eilen pohdiskeltiin kyykkysarjojen tauoilla suomalaisten sananlaskujen alkuperää Jorman kanssa. Toisilla kerroilla pohditaan sitä, miten selittää mummolle, ettei syökään tarjottua pullaa. Tai keskustellaan punaviineistä, lomareissuista, lasten harrastuksista, remonteista ja parisuhteista. Jos suurin osa työstäni on sitä, että heittäydyn mitä huikeampiin keskusteluihin ihmisten kanssa, niin tilanteeni on samanlainen kuin taksikuskilla. Auton ajaminen vie asiakkaan sinne minne hän haluaakin, ajoissa ja sovitun hinnaston mukaisesti. Silti sitä matkaa ei tarvitse tehdä tuppisuuna.

Nyt joku teknisempi ihminen nostaa katseensa ja siristelee silmiään. Hetkinen. Jos tunnin sessiossa tehdään 25 sarjaa, joihin kuluu aikaa 20-30 minuuttia ja muu aika vain rupatellaan, niin mitä järkeä. Mutta niin se menee. Varsinkin voimatreenissä, jossa tauot ovat usein 2-3 minuuttia, joskus viisikin minuuttia sarjojen välillä, on hyvä vähän oikoa selkää ja virittää keskustelua jostakin hyvästä aiheesta. Toki joillakin ohjelmointi on tiuhempaa ja tauot puolta minuuttia, siinä porinat ovat tiiviimpiä.

Silti iso osa valmentamisesta on kanssakäymistä, joskus small talkia, joskus isompia aiheita. Ja mitä kauemmin joku on valmennuksessani, sen pidemmälle suhde etenee ja puolin ja toisin rakentuu luottamussuhde. Silloin keskustellaan henkilökohtaisemmalla tasolla ja koko valmennuksesta tulee tiiviimpää. Tällaisessa valmennussuhteessa myös uskaltaa sanoa, jos on dieetillä sitä mummon pullaa syönyt tai voi kysellä, että miksi tämä ohjelmointi on tällaista, voidaanko joskus kokeilla sitä, tätä ja tuotakin.

Hyvin usein vaativammat ruokailutapojen muutokset onnistuvat vasta, kun valmennussuhde on jo edennyt muutaman kuukauden. Kun luottamus valmentajaan on korkea ja valmentajan käsitys asiakkaan motivaatiosta ja tavoitteenasettelun realismista on kirkastunut, päästään nopeasti tuloksia tuottavaan ruokavalioon. Myös treenien ”osuvuus” paranee ajan mittaan. Tämä on yksi syy siihen, miksi parhaiten menestyvät yksilövalmennettavat, joilla on puolen vuoden tai vuoden mittainen sopimus. Osa on ollut mukanani vuosikausia.

Ehkä minun pitäisi kirjoittaakin valmennussuhteen luottamuksen rakentamisesta? Mitä ovat ne keinot, joilla luottamus luodaan? Kuinka selittää uudelle asiakkaalle, että ensin vaan treenaillaan ja jutellaan ja saat pohtia ruokaa vasta kuukauden päästä, jos silloinkaan?

Nykyään puhutaan paljon henkisestä valmennuksesta. Sen piirissä on mielestäni tietynlaista ongelmaa: henkisen valmennuksen työkalut on siirretty huippu-urheilusta harrastelijatasolle lähes sellaisenaan ja niissä on sisäänrakennettuna aina tulostavoitteellisuus. Tämä on sekä hyvä että huono asia.

Hyvä siksi, että suurin osa ihmisistä haluaa saavuttaa jotakin rehkimisellään. Kuka vie autonsa pajalle ja sanoo, että pitäkää sitä täällä 70€ tuntihinnalla ja haen sen sellaisenaan pois viikon päästä? Varmaan harva. Toki sillä periaatteella moni sali elää. Ihmiset ostavat kuukausiveloituksellisen jäsenyyden ja menevät kotiin miettimään, koska sen kehtaa irtisanoa. Kuitenkin valmennukseen lähdetään parantamaan omaa tilannetta, muuttamaan elämäntapoja tai nostamaan kyykkytulosta.

Tulostavoitteellisuudessa on kuitenkin se ongelma, että iso osa ihmisistä ei pysty tarkalleen hahmottamaan, mitä tuloksia he voisivat saada. Mikä on realistista ja kuinka nopeasti? Ja tärkeintä: millainen tavoite ja vauhti sopii juuri minulle?

Jos heti ensimmäisestä päivästä lähtien aletaan pohdiskelemaan tavoitteita – joskus jopa tekemättä mitään niiden eteen – aletaan kasaamaan paineita asiakkaan niskaan. Ajatellaas vaikka kehonkoostumusmittausta. Ensimmäinen kerta pelottavalla kuntosalilla, vaatteita on pitänyt miettiä kotona peilin edessä eilisillasta lähtien ja heti isketään puntarille, joka sanoo että hei läski, sinulla on ylipainoa HENGENVAARALLISEN PALJON. Voi olla. Tarviiko sitä tietoa vahvistaa vaa´alla?

Jos henkinen valmennus onkin harrastelijatason atleeteilla ongelmallista, väitän että ihan normaalitason keskustelulla ja rupattelulla voi päästä paljon pidemmälle. Kaksi ihmistä kohtaa paremmin kuin kaksi ihmistä, joiden välissä on fläppitaulu tai inspiroiva liikuntapiirakka.

Piirakoista tulikin mieleeni. Tällä alalla työskentelevillä hämärtyy joskus käsite ”tavallinen kotiruoka”. Olen syyllistynyt siihen itsekin. Meillä vaimo (ja joskus minäkin) kokkailee eettisesti kestäviä valintoja, ostellaan luomua ja/tai lähiruokaa ja mietitään lisäaineet ja makeutusaineet. Eikä pelkästään ruuassa, vaan tekstiileissä, pesuaineissa jne. Siinä on meille sitä tavallista kotoilua. Jollekin toiselle voi olla ihan se ja sama, käyttääkö Fairya vai Ecoveria ja pääruoka voi koostua lihapiirakasta ja ketsupista. Toinen ihminen on tunnettava paitsi tunnetasolla, myös sen verran läpikotaisin, että tietää, mikä on hänen mielestään normaalia tai kiinnostavaa.

Jos joku minua yrittäisi henkisesti valmentaa irti pekonista tai satunnaisesta suklaansyömisestä, en olisi kovin vastaanottavainen. Varsinkaan, jos terveyshuolilla uhkailtaisiin. Ammatinvalinnasta huolimatta olen kovapäinen monen herkun suhteen. Ja mitä asiakaskuntaani tulee, suurin osa heistäkin on ”kovapäisiä”, rankoissa ammateissa ja haastavissa elämäntilanteissa kovaksikeitettyjä kettuja ja kissoja. Siinä on vaikea kääntää koko laivaa ympäri. Ja pakottamiseen tulee herkemmin vastareaktio.

Ehkä tämän blogitekstin olisi voinut kirjoittaa juuri siitä, miten tärkeää tällaisessa ihmissuhdetyössä on olla sopivasti treenikaveri, uskottu, hovimestari ja liikunnanopettaja, tässä suurpiirteisessä järjestyksessä. Ja huutomerkki perään!

Marko

 

Kategoriat

Yleinen

Marko Vähäkangas Näytä kaikki

Personal Trainer yrityksessä Easyfit Oulu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: